tiistai 16. lokakuuta 2012

Tulevaisuuden kungfu-mestari?

Olen pistänyt merkille, että joskus vatsansisäistä möngerrystä kuvataan aika lyyrisin sanankääntein. No myönnettäköön, onhan se ajatuksena symppis; kohdussa on lapsi ja lapsella on raajat, joita se ei pelkää käyttää - älyttömän hienoa kieltämättä. Mutta perhosen siiven hellä hipaisu? Ei mun mahassani vaan. (Eikä onneksi kaikkien muidenkaan, Vuoden mutsi:ssakin pidettiin kohtuullisen yllättävänä, jos sikiöpussista lennähtäisi ulos ritariperhonen, punatulkku, liito-orava tai vaikkapa batman.) 

Omien tulkintojeni mukaan olen isoimpaan nälkääni nielaissut vahingossa joko a) radion b) herätyskellon tai c) samppanjaa pulloineen päivineen. Ensimmäistä vaihtoehtoa avatakseni: vatsassa tykyttää monesti uninen basso repeatilla pitkiä hetkiä, ei tasaisena rytminä tietenkään, vaan sopivasti epävireessä vailla minkään valtakunnan rytmitajua. Tai sitten siellä on pakko olla herätyskello. Enkä nyt tarkoita sellaista digitaalista monotonista piipparia tai muumisäveliä veisaavaa demonikelloa (terveisiä Anna-serkulle, myönnä pois, se on sulla vieläkin), vaan kunnon wanhanajan antiikkista rautamöllyskää, joka lähestulkoon ravisuttaa itseltäänkin jalat alta. Jos on sattunut syömään vaikkapa quattro stagionia päivälliseksi, niin kyllä tärinän voimasta saa joskus nieleskellä herkkusieniä vielä toistamiseen. Samppanjaan kallistun niinä hetkinä (siis siihen ajatukseen, jos joku oli jo poimimassa lähimpää kiveä) kun kaveri mahassa käynnistää bileet ja poksauttaa korkin tajuttomalla voimalla pitkin kohdun seiniä ja ravistelee sitten tyytyväisenä pullon kaulaa niin, että kuplii, poreilee, vaahtoaa ja suihkuaa samaan aikaan. 

Nyt saan varmaan salamasta tai vähintäänkin sadan vuoden kirouksen, mutta pakko sanoa, että vauvan liikehdintä ei tunnu aina niin mukavalta. Ja rehellisesti - suurimmaksi osaksi se on minusta vähän epämiellyttävää. Kun on vain yksi body ja yksi kokemus, en osaa sanoa onko sietokykyni matala vai liikkeet kohtalaisen voimakkaita. Ja joo, uskon että ne voimistuvat vielä ja liiankin hyvin pystyn aavistamaan, että supistukset ja synnytys saattavat sattua ehkä himpusti enemmän. Mutta silti, en voi sanoa nauttivani jokaisesta liikkeestä, ainakaan fyysisesti. Ajatuksen tasolla saan kyllä kiksejä, tottamooses! Mahtavaa, kun tyyppi oikein intoutuu rymistelemään maihareillaan kohdun kudoksia sykkyrälle. Se on satavarmasti elossa ainakin. Se koittaa lähettää viestiä oman mustan kellumaailmansa ulkopuolelle. Se ehkä jopa pikkuhiljaa alkaa ymmärtää, että sen mustan pikkuavaruuden ulkopuolella on elämää. Tai sitten sitä vaan keljuttaa kyhnyttää aina samassa huonossa asennossa ja se koittaa järjestellä suhteettoman kokoiset raajansa niin, että sen emoalus ei kävis liian ahtaaksi. 

Myllerrystä olen rekisteröinyt pian kuukauden päivät. Selvimmät liikkeet tuntuvat istuessa, mutta kyllä niitä on viime viikkoina alkanut tuntua jo muissakin asennoissa. Eniten vatsan sivuilla - se iskari on mulla tosiaan tuossa etuseinässä kiinni. Aivan ensimmäinen Veuve Clicquot pamahti mahassa auki 21.9. Päivämäärä on jäänyt hyvin mieleen, sillä meillä oli työpaikalla sinä päivänä palaveri, josta en tuon numerosarjan lisäksi muista juuri mitään. Saatoin ajatella monta tuntia kaikkea muuta (pssst, nyt saatte nakata ne kivet, jos pistitte taskuunne varmuuden varalle). Vauvan liikkeet tuo kyllä konkretiaa tähän hommaan, enää ei ainakaan unohda että on raskaana. Vaikka peilistä kurkistava kroonista nälkää ja vessahätää poteva oikutteleva merinorsu muistuttaa ystävällisesti sitten kyllä, jos näin kaikesta huolimatta tapahtuu.


Kuva on lainattu Kasia Blanchardin blogista Feeling artsy

10 kommenttia:

  1. Hahahaaa! :D Tää oli ihan paras!!

    VastaaPoista
  2. Ei viskota kiviä. :) Kyllä se alkaa ottaa jossain vaiheessa aivoon. Tyyppi osaa monottaa tarkasti virtsarakkoon ja peräsuoleen. Ei siinä kauheesti hymyilytä. Ja loppuvaiheessa se hirveä tarve työntää takapuoltaan kylkiluihin kiinni. Ja samaan aikaan venyttää itseään horisontaalisesti molempiin kylkiin. Ja se hikka. Välillä se oli ihan suloista, mut jos sitä kestää monta tuntia ja yöllä, ni suloisuus on kaukana. Sitä hytkyy koko maha. Huoh.. mikä tilitys :D

    Eräs tuttu sano että kyllä niitä potkuja jossain vaiheessa synnytyksen jälkeen kaipaa. En oo vielä kaivannu. :)

    Terhi

    VastaaPoista
  3. Oh, kiitos, tuo tuntui suorastaan synninpäästöltä. Ja tuo loppuvaiheen tarve työntää takapuolta kylkiluihin kiinni kuulostaa vähän pelottavalta, au. Voiko sille vauvan hikalle muuten tehä jotain? Pelästyttäminen tosta vatsanpeitteiden läpi tuskin tulee kuuloon? :D

    Ja still, kyllä mä kaikkea uutta odotan, vaikka joku vois tästä marmatuksesta päätellä, että onpa kiittämätön nulikka. ;)

    VastaaPoista
  4. Ei sille oikeen voi tehdä mitään. Kunhan kiroilee mielessään :) Ja se hikka jatkuu syntymän jälkeen. Ja silloin ei ainakaan voi tehdä oikein mitään. Ei voi juoda pää alaspäin vesilasista, pidättää hengitystä, pelästyttää tai ajatella valkosta hevosta.

    Terhi

    VastaaPoista
  5. :D Haha, semisti haastavat vaihtoehdot pikkukavereille.

    VastaaPoista
  6. ei viskota kiviä täälläkään! :D mä kuuluun siihen joukkoon, et kaipaan kovasti masua ja potkuja (se johtuu ehkä siittä, että oon unohtanut lähes kaikki raskausvaivat).. Mut se hikka tosiaan on mälsää. :( meillä vauvalta se lähtee aika helposti juomalla ja jos ei oo "ruoka-aika" ni sit lähtee itellään. Yllättävän vähän mun mielestä se vauvaa itteään vaivaa. :)
    anne

    VastaaPoista
  7. :) Okei, no mä koitan nyt nauttia niistä oikein antaumuksella. Itse asiassa olen ehtinyt jo pariin otteeseen skitsoilla, kun en olekaan tuntenut niitä niin usein, tästä se kirous sitten kai lähti...

    VastaaPoista
  8. Hihhi :) osuva kuva ja mietintä vatsan sisäisestä kuplivasta! Välillä rytmi tosiaan ei vastaa kyllä minkään tasoista rytmikorvaa (auttaisikohan joka päiväinen pakollinen musiikkituokio pianon säestyksellä? ”tässä on cee...”). Ihmettelin myös aikani kovaa ja joka suuntaan ehtivää pauketta kunnes siellä 3d-ultrassa tuli selvyys: kaksoispotku molemmilla jaloilla eteen ja taakse, välitön nyrkkeilyote ja tiukat koukut seinämään. Äidit vieressä: ”tulee varmaan isäänsä”, johon minä nopeasti, ettei lääkärisetä erehdy luulemaan mitään outoa, että ”isä harrastaa taekwondoa”. Markus: ”jujutsua”, lääkäri: ”hyvät on liikkeet”. No näköjään! Ne vienot liikahdukset ovat kyllä niin somia, mutta koko vatsan mittaiset kuperkeikat...hmmm..erikoisia! Ja kun niitä kuperkeikkoja ei iltaan mennessä ole tuntunutkaan, niin että niitä ikävöi. Yöllä tuntuvat muljahdukset ovat silloin niin rakkaan tervetulleita!

    VastaaPoista
  9. Ihanasti ja juuri oikeita tuntemuksia kuvaten kirjoitettu juttu! :D Alan itse nyt vasta tottumaan vauvan liikkeisiin, niin että en kiinnitä niihin liikaa huomiota, eli en heräile niihin ja ne eivät haittaa nukahtamistani. Huomaan kuitenkin että jos paikallani istuessa/maatessa ei liikehdintää ala tuntumaan, alan huolestuneesti tökkimään vatsaani. Näin ei onneksi ole käynyt montaa kertaa :D

    VastaaPoista
  10. :) Itse nukun kyllä kuin tukki, edes vessahätään en herää vaikka aamulla tuntuiskin, että rakko räjähtää hetkenä minä hyvänsä. :) Huoli sen sijaan on varmasti kaikilla! Välillä on sellaisia päiviä, että vauva uinuu piiiiiiiitkiä pätkiä ja silloin on kyllä pakko vähän tökkiä...

    VastaaPoista